Olin ehkä kolmentoista.
Tiettyjä ruokatarvikkeita sai vain kupongeilla.
Jokaiselle perheelle jaettiin omat.
Sokerille omansa.
Viinalle omansa.
Kupongit määräsivät kaiken.
Rahaa saattoi olla, mutta ostaa ei ollut mitään.
Ja jos kaupassa oli tavaraa, et saanut sitä ilman oikeaa kuponkia.
Koska ihmiset käyttivät eri asioita eri tahtiin, syntyi ylijäämiä.
Naapurimme arvosti viinaa enemmän.
Hän vaihtoi omia kuponkejaan viinakuponkeihin.
Hänellä oli oma asiakaskunta.
Kun hän haki kuukauden kupongit, oven edessä parveili useampi perhe, valmiina vaihtokauppaan.
Tulin koulusta kotiin.
Äiti sanoi rutiininomaisesti, että käy hakemassa naapurilta sokerikuponkit.
Tiesin jo miten tämä meni.
Ylitin tien viinakuponkit kädessä, valmiina vaihtoon.
Oven edessä seisoi useampi nainen.
He puhuivat kovaan ääneen.
Hetken kuunneltuani ymmärsin, että tilanne oli muuttumassa.
Tämä ei ollut enää ystävällistä vaihtoa.
Nyt taisteltiin.
Taisteltiin siitä, kenelle kuuluivat naapurille jaetut ruokatarvikekupongit.
Kupongit, joilla sai ostaa sokeria kaupasta.