Olin ehkä kuusi- tai seitsemänvuotias.
Taidetunnilla saimme tehtäväksi piirtää kotimaamme lipun.
Jostain syystä se oli tärkeä tehtävä.
En ymmärtänyt miksi.
Koulupäivän ensimmäinen tunti oli taidetta.
Kävelin kouluun ja mietin koko matkan yhtä asiaa.
Millainen Viron lippu oikein oli?
Minulla ei ollut siitä mitään käsitystä.
Koulua maalattiin.
Rakennuksen ympärillä oli maalipurkkeja, korkeita tikkaita ja haalareihin pukeutuneita remonttimiehiä.
Ilmassa tuoksui tuore maali.
Pääoven edessä seisoi korkea tikas.
Sen ylimmillä askelmilla oli maalari, jonka tunsin.
Hän oli aina ystävällinen meille lapsille.
Hän nauroi paljon.
Sellaisella naurulla, johon teki mieli nauraa mukaan.
Olin niin ajatuksissani, että kävelin suoraan tikapaisiin.
Säikähdin.
Ajattelin heti, että nyt kaikki suuttuvat minulle.
Mutta maalari katsoi ylhäältä alas, naurahti ja kysyi: "Mitä tyttö miettii niin kovasti, että törmää tämän kokoisiin tikapaisiin?"
Epäröin hetken.
Sitten sanoin: "Millainen Viron lippu on? Minun pitää piirtää se kohta."
Hän vastasi heti.
"Viron lippu on sinimustavalkoinen."
Muut remonttimiehet nauroivat.
Minä kiitin iloisena ja juoksin taidetunnille.
En ollut kovin hyvä koulussa.
Oli mukava tunne, että tiesin vastauksen jo valmiiksi.
Piirsin lippuni huolellisesti.
En ollut aivan varma, missä järjestyksessä värit kuuluivat, mutta lopulta olin tyytyväinen.
Kun katselin ympärilleni, huomasin jotain outoa.
Kaikki muut lapset piirsivät punaista lippua.
Siinä oli keltaisia kuvioita.
En tiennyt, mitä ne tarkoittivat.
Ajattelin vain, että he olivat varmasti ymmärtäneet tehtävän väärin.
Minähän olin juuri kysynyt aikuiselta.
Tunnin lopuksi vein piirustukseni opettajalle.
Seuraavana päivänä opettaja pysäytti minut käytävällä.
Hän tarttui kovaa käsivarrestani.
Ymmärsin heti, että olin tehnyt jotain väärin.
Hän vei minut kansliaan.
Siellä oli paljon aikuisia.
Tunnistin rehtorin.
Muita en tuntenut.
Piirustukseni oli pöydällä.
Minulta kysyttiin yhä uudelleen, miksi olin piirtänyt sellaisen lipun.
Sitten joku osoitti punaista lippua seinällä ja sanoi, "Viron lippu on punainen"
Yhtäkkiä tunnistin sen.
Olin nähnyt sen ennenkin.
Ymmärsin, että olin piirtänyt väärän lipun.
En ymmärtänyt, miksi se oli niin vakava asia.
Olin tehnyt koulussa tehtäviä väärinkin.
Niistä sai huonon numeron.
Sitten yritettiin seuraavalla kerralla paremmin.
Kerroin, kuka oli kertonut minulle lipun värit.
Sen jälkeen menimme ulos.
Minun piti näyttää, kuka mies oli ollut.
Sain kirjeen vietäväksi kotiin.
Pelkäsin enemmän äitiä kuin mitään muuta.
Äiti kutsuttiin kouluun.
Kaikki käytiin läpi uudelleen.
Minulta kysyttiin monta kertaa: "Muistatko nyt varmasti loppuelämäsi, millainen Viron lippu on?"
Lupasin.
Olisin luvannut mitä tahansa, kunhan kaikki loppuisi.
Ja ettei äitini joutuisi minun takiani vaikeuksiin.
Yllättäen äiti ei suuttunut minulle.
Seuraavana aamuna menin kouluun.
Halusin nähdä sen maalarin.
Ajattelin, että hän ehkä naurahtaisi taas.
Muut maalarit olivat jo töissä.
Kukaan ei nauranut.
Korkeimmat tikkaat olivat tyhjät.
En nähnyt sitä nauravaa setää enää koskaan.