Olin ehkä nelivuotias.
Istuin pienessä tuolissa pienen lasten pöydän ääressä päiväkodissa.
Päivä oli pitkä ja tylsä, kuin aina ennenkin.
Sitten kaikki muuttui.
Kasvattajat alkoivat juosta ympäriinsä.
Minua retuutettiin sinne tänne.
Minut tungettiin tuoliin ja eteeni tuotiin pääruoka ja jälkiruoka samaan aikaan.
Koska syöminen ei sujunut tarpeeksi nopeasti, valtavan kokoinen keittäjätäti istui vastapäätäni Aivan pienelle lasten tuolille.
Hän sanoi, että isä tuli hakemaan, ja alkoi kauhoa vuorotellen muusia ja jälkiruokaa suuhuni.
En ymmärtänyt, mitä täti oli sanonut.
Yritin niellä nopeasti, koska aikaa pureskella ei ollut.
En tiennyt, olinko tehnyt jotain väärin.
Toinen kasvattaja tuli viereeni ja hoputti.
Minä nielin kaiken, mitä ehdin.
Pääruokaa ja jälkiruokaa sekaisin.
Pureskelematta.
Joku juotti lasista jotain nestettä.
Sitä meni nenään.
En uskaltanut pärskiä.
Nielin urheasti kaiken, mitä kasvoistani työnnettiin sisään.
Naamaani pestiin, Ruuan tähteitä kiskottiin hiuksistani, se tukisti ikävästi.
Sitten minut talutettiin eteiseen Yllätys oli ehkä paras, jonka olen koskaan saanut.
Isäni oli siellä.
Hän odotti minua.
Tämä oli ainoa kerta.
Näin ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin.
Olin pyörtyä ilosta.
Tai ainakin pissata alleni kuin innostunut koiranpentu.
Muistan, miten kaikki muuttui aurinkoiseksi ja ihanaksi.
Isä oli etäinen, mutta ystävällinen.
Tapasin häntä vain harvoin, mutta kun tapasin hänet, hän oli aina ystävällinen Hän oli minulle jotain suurta ja kaunista.
Hän yritti pukea minua.
Se ei onnistunut hyvin Osasin kyllä itsekin, mutta huolenpito tuntui niin hyvältä.
Aloin pelätä, että isä kyllästyy ja lähtee.
Niinpä puin itse.
Näin jo mielessäni, miten pompin käsi kädessä hänen kanssaan.
Miten teemme kaikkea kivaa.
Miten nauramme yhdessä.
Hän vei minut suoraan kotiin.
Ja jätti minut sinne.
Pettymys oli massiivinen.
Minä päätin uskoa, että hänellä oli vain kiire.
Minähän olen hänen oma ihana tyttärensä hän tulee vielä hakemaan minua.