Olin yksitoistavuotias.
Valehtelin lähiravintolaan, että olen kaksitoista.
Se oli työn alin ikäraja.
Olin pitkä ikäisekseni ja jotenkin aina vähän aikuisemman oloinen kuin muut.
Minut otettiin töihin.
Olin valtavan ylpeä.
Minulla oli oikea työ.
Olin itsenäinen.
Aloitin tiskarin apuna.
Astiat tulivat luukusta.
Ne pestiin valtavissa lavuaareissa, niin isoissa, etten ylettynyt niiden pohjaan.
Huone oli pieni, likainen ja rasvainen.
Vihasin sitä.
Myöhemmin minut siirrettiin salin puolelle.
Keräsin astiat pöydistä ja pyyhin pöytiä haisevalla, rasvaisella rätillä.
Se oli parempi työ.
Sain liikkua.
Ruokala oli valoisa.
Tein kahdeksan tuntia päivässä.
Kuusi päivää viikossa.
Niin kuin muutkin.
Kesä näkyi ikkunasta.
Se kutsui koko ajan.
Minä haaveilin polkupyörästä.
Tietystä mallista.
Vaaleansinisestä, kiiltävästä.
Näin itseni ajamassa sillä.
Näin, miten ihmiset katsoivat.
Parasta oli se, että ostaisin sen omilla rahoillani.
Itse tienatuilla.
Viimeisenä työpäivänä hain palkkani.
Nipun seteleitä.
Ne eivät riittäneet.
Olin laskenut väärin.
Menin kotiin ja sanoin äidille, että tarvitsen vähän lisää, jotta saan pyörän.
Silloin kuulin, että he olivat sopineet keskenään, että viisi vuotta vanhempi veljeni saa moottoripyörän.
Äiti sanoi: "Anna sun palkka, niin ostamme veljellesi moottoripyörän.
Myöhemmin sinulle se polkupyörä." Moottoripyörä oli valtava.
Punainen ja kiiltävä.
Pääsin sen kyytiin muutaman kerran.
Tunsin olevani tärkeä.
Minäkin olin hetken osa sitä.
Muutaman kuukauden päästä sain pyöräni.
Kesä oli jo kääntynyt syksyyn.
Muistan viimeisen aurinkoisen päivän.
Ajoin uudella pyörälläni.
Aurinko kimalteli heikosti rungossa.
Ajoin varovasti.
En ollut tottunut pyöräilijä.
Pelkäsin koko ajan kaatuvani.
Ajattelin jo etukäteen, miten ottaisin iskun polvella ja kädellä, ettei pyörä osuisi maahan eikä naarmuuntuisi.
Minulla oli se.
Taivaansininen ajopeli.
Suurin aarteeni.
Ja kaikki oli juuri niin kuin olin kuvitellut siellä hikisessä tiskihuoneessa.